Muutimme Hankoon keväällä 2005, maaliskuun riehakkaassa valotulvassa, pääsiäiseksi. Elimme aluksi remontin keskellä, vedenkeittimen varassa. Naapurin kurdiperhe katseli leirielämäämme aikansa, kunnes päätti ruokkia meitä uudisasukkaita tuoksuvilla linssipadoilla, joita mustahuivinen mummo meille kiikutti. Tutustuimme saksalaiseen muurariin, jonka puheesta en ymmärtänyt sanaakaan, ja löysimme vaatehuoneestamme tukkasotkan. Kaikki ihmeellisimmät kohtaamiseni ja sattumani ovat tapahtuneet Hangossa. Olin niin onnellinen, että meinasin haljeta. Pysäyttelin ihmisiä kadulla, ja kerroin kiiluvin silmin kuinka mahtavan hienoa on asua TÄÄLLÄ! Jotkut vaihtoivat kadun puolta, ja ymmärrän kyllä miksi. Jotkut ovat ystäviäni vieläkin. Aluksi Herra Kamera oli vielä viikot Helsingissä töissä, joten olin yksin viisikuisen pojan ja pienten tyttöjeni kanssa. Meillä ei ensin ollut talossa edes kaikkia ulko-ovia karmeissaan, saati lukkoja, mutta en pelännyt mitään. Tytöt kulkivat lantti lapasessa ostamaan meille pullaa tai käsikädessä hämärtyvässä illassa kulman taakse elokuvateatteriin. Vauva heräsi aina viideltä. Välillä meidän kiilattiin siirtolavalla saarroksiin niin, että jouduin kulkemaan aidan yli kauppaan. Ensin rattaat muurin ylitse, sitten isosiskot, sitten vippasin vauvan toiselle puolelle ja lopuksi kiipesin pylly pystyssä itse perässä. Mikään ei pysäyttänyt meitä. Ymmärrättehän, me olimme haaveilleet Hangosta jo niin kauan, me olimme niin rakastuneita tähän pieneen kaupunkiin meren keskellä. Kun lokakuussa vielä levitimme filtin lämpimälle hiekalle ja lapset pulahtivat joka aamu kadun päästä mereen uimaan, olin varma, että elin sadussa. Edelleen, kun kuljen iltaisin tai aamupäivän vinossa valossa rakkailla rannoillani, ajattelen miten onnekas olen kun saan asua näin. Eniten hankolainen tunnen olevani Helkamani päällä, aamun pyöräletkassa, syksyisinä päivinä, kun ilmassa on jo kipinää, mutta auringon kajo on vielä samettisen pehmeä. Sunnuntai-iltaisin minut valtaa lämpöinen autuuden tunne, kun muistan sen pois ajamisen tuskan ajalta ennen hankolaistumista, ja tiedän, että enää minun ei tarvitse lähteä minnekään. En ymmärrä, miksei koko maailma asu Hangossa. Ja kun näen vesitornin, melkein pakahdun. Se on minun majakkani, minun symbolini tälle seikkailulle, jota elämäksikin kutsutaan. (Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu blogissamme Kirjatoukka & Herra Kamera)
