Olen syntyjäni hankolainen, mutta jos minulta kysytään mistä tulen, vastaan usein että ”minä se en ole mistään kotoisin”. Ei se vielä tee kenestäkään hankolaista että on syntynyt siellä, jos vanhemmat ovat muualta, ehei. Kyllä hankolaisuus on niin erinomaisen ihmeellinen piirre ihmisessä että siihen vaaditaan useampi sukupolvi. En tiedä mikä on meiniki nykyään, mutta ainakin vielä 90-luvulla, lapsuudessani, nämä nk. kanta-hankolaiset, tai miksi heitä pitäisi kutsua, olivat hyyyyvin tarkkoja siitä, että kaikki muut tajusivat olevansa ulkopuolisia ja siten huonompaa väkeä. Hyvin sisäänpäinlämpiävä kaupunki joka jakautui vielä kahtia äidinkielen perusteella. Asenneilmasto oli aivan myrkkyä. Kaikki luulivat tuntevansa kaikkien asiat, mikään ei ollut juoruajille liian arkaluontoista eteenpäin kerrottavaksi. Vähät totuudesta. Turisteja halveksuttiin vaikka suurin osa kaupungista eli turismista. Jalkapallo oli ykkösharrastus. Uima- saatika jäähallia siellä ei taida olla vieläkään. Kaunista Hangossa kyllä on. Meren siloittamat ja auringon lämmittämät rantakalliot ovat edelleen parasta mitä minä tiedän, sen verran Hankoa minussa on. Luonto on läsnä kaikkialla ja kauniit pitsihuvilat – ne jotka eivät ole rapistuneet pystyyn – ovat ainutlaatuisia. Kesä oli kaunis, lopun aikaa vuodesta kaupunki oli aika kuollut. Vaikka olihan siinäkin tietynlainen viehätyksensä, että lokakuisena sunnuntaiaamuna saatoit tehdä pitkän kävelylenkin näkemättä ketään missään. Talvet olivat usein surullisen leutoja lapselle joka rakasti lunta yli kaiken. Muistan silti ainakin yhden talven jolloin meri oli kunnolla jäässä ja enoni oli väsäillyt meille optimistijollaan jalakset. Sillä sitten viiletettiin tuulisena päivänä merenjäätä pitkin jossain Bellevuen edustalla. Muistan myös että jonain vuonna joku oli rakentanut Plagenin rantaan "lumiukko"leijonia, samanlaisia kuin Bulevardin päässä olevat leijonapatsaan leijonat. Ne oli myös värjätty hiekalla ruskeiksi. Ne rikottiin melkein heti, mikä oli sääli. En ole juurikaan käynyt Hangossa sen jälkeen kun sieltä muutimme 1997. Pienelle lapselle Hanko oli kiva kaupunki. Kun ei vielä ymmärtänyt kaikkea sitä ilkeyttä mitä ihmiset kantoivat sisällään, saattoi keskittyä metsissä leikkimiseen, ei ollut liikaa vaarallista liikennettä (mitä nyt junaradan tasoristeyksissä aina välillä joku lapsi pääsi hengestään kun piti ottaa mittaa tavarajunasta), kesällä uimarantoja oli joka puolella, merivesi oli kirkasta ja kalaa sai paljon. Jäätelöpallot olivat isoja. :) Mutta viimeistään teini-ikäisenä kaupunki alkoi todenteolla kaatua päälle. Varsinkin jos et sopinut samaan muottiin muiden kanssa. Koulunkäynti oli yhtä helvettiä jos vähänkin erosit valtavirrasta, jo pelkkä kengänkoko riitti syyksi. Olin 13, yläasteen aloittanut, kun muutimme isompaan kaupunkiin. 11 hengen luokkani vaihtui 36 hengen luokkaan josta löytyi heti paljon laajempi kirjo erilaisia ihmisiä, joiden mielestä oli täysin ok että itsekin oli erilainen. Tällainen hyväksyntä tuntui teini-ikäisestä taivaalta: sain olla oma itseni ja aina löytyi joku, joka tykkäsi samanlaisesta musiikista, leffoista, vaatteista tai kouluaineista. Ei tarvinnut piilotella omaa osaamistaan koulussa eikä toisaalta yrittää olla kaikessa paras. Sai vain olla. Kiitä yhä tänä päivänä kohtaloani siitä, etten joutunut elämään murrosikääni Hangossa. En tiedä olisinko selvinnyt siitä täyspäisenä vai olisinko esim. sortunut huumeisiin kuten moni entinen koulukaverini. Samat ongelmat vaivaavat varmasti monia pikkukaupunkeja Suomessa.
